Chen ja polvet

Niinhän siinä sitten kävi, että kun kehuskelin pystyväni hyppäämään kaikki vaikeatkin chen-tyylin hypyt, minut pudotettiin maan pinnalle. Reilu viikko sitten rakas shifumme Zhang Fang järjesti chenin teholeirin, mikä tarkoitti noin viiden tunnin harjoittelua yhteen putkeen (toki lounas nautittiin puolivälissä). Teholeirin tarkoitus oli mennä loppuun viime elokuussa aloitettu uuden chen-sarjan koreografia, jotta voimme loppukauden keskittyä syventämään vielä hyvin hataralla pohjalla olevaa liikesarjaa.

Chen eroaa muista taijiquan-sarjoista melkoisesti. Kun muissa sarjoissa on tärkeää samanaikaisuus, chenissä lantio kääntyy ensin ja muu liike seuraa pikku viiveellä. Monissa yksityiskohdissa on eroja muihin sarjoihin verrattuna mutta ennen kaikkea chen on nopeampaa, fyysisempää, sisältää vaikeita hyppyjä ja nopeita käännöksiä ja riuhtaisuja. Olen nauttinut kaikesta tästä ja käynyt tavallistakin säännöllisemmin 2-3 kertaa viikossa treeneissä, jotta en olisi pudonnut kärryiltä.

Tehotreenilauantain jälkeen olin euforisessa tilassa. Sarja oli ensimmäistä kertaa menty loppuun saakka, ja juuri viimeisessä jaksossa on hienoja hyppyjä. En tuntenut muuta kuin normaalia väsymystä, enkä ehdottomasti ollut loukannut itseäni missään vaiheessa. Niinpä olikin aika yllätys, että seuraavana päivänä vasen polvi tuntui olevan aika tohjona, sitä seuraavana päivänä puolestaan selkä oikutteli. Palasin treeneihin vielä kaksi kertaa kunnes polvi teki lakon, kävely ei onnistunut ja kipu tuntui lepotilassakin. Ei auttanut kuin lähteä lääkäriin, joka lähetti röntgeniin. Mutta helpotus: ei kulumia polvissa, kyseessä on rasitusvamma, joka menee Voltaren-kuurilla ja levolla ohi. Saan siis hypätä edelleenkin, mutta minua kehotettiin ottamaan kevyemmin. Sen teenkin, sillä hypyt voi myös askeltaa, sisu ei vaan antanut periksi tehdä sitä heti alkuun. Sen siitä saa kun yrittää vaikuttaa nuoremmalta ja notkeammalta kuin onkaan!

Mutta chen on ollut tämän talven suuri rakkauteni, ja ajatus että sitä, niin kuin muitakin taijin muotoja, voi hioa loputtomiin paremmaksi, tuntuu hyvältä. Olen harrastanut taijiquania pian 15 vuotta. En tiedä miten olisin selvinnyt kaikista eteen tulleista elämän kiemuroista, jollei olisi ollut tuota henkireikää. Kun menee salille ja treenit alkavat, muut asiat kaikkoavat päästä ja tärkeintä maailmassa on se, onko peukalo oikeassa asennossa tai onko nilkka juuri oikein vinossa. Opettajamme on armoton ja väsymätön tukijamme ja ystävämme. Salilla olemme tasa-arvoisia nuorisosta vanhuksiin, naiset ja miehet, kilpatason osaajat ja perusharrastajat. Kun shifu laittaa musiikin soimaan, asetumme alkuasentoon ja vedämme syvään henkeä, rauha laskeutuu sisimpään ja liikkeen kauneus ja vaikeus vievät mennessään. Mahtavaa!