Se herää minussa joka vuosi helmi-maaliskuussa ja lähtee yhtä varmasti elo-syyskuussa, sadonkorjuun aikaan: puutarhurius. Joinakin vuosina oireet eivät ole yhtä voimakkaat, ja toisina vuosina tauti on ihan pitelemätön. Tämä vuosi kuuluu jälkimmäiseen vaikeusasteeseen, viime vuosi oli kaikkien aikojen pohjanoteeraus, mutta siihen oli omat syynsä.
Minulla oli onni asua omakotitaloissa multavien maiden äärellä 15 vuotta. Sinä aikana minusta kehittyi kelpo viljelijä. Ensimmäisen talon pihassa oli valmiina koristepuutarha, mutta en silloin ollut järin kiinnostunut hoitamaan edellisen omistajarouvan huolella rakentamaa perennatarhaa. Huolettomuuteen vaikutti myös se että, vaikka talo olikin omakotitalo, siinä asui peräti viisi perhekuntaa. Yritimme yhteisöhengessä isolla porukalla parhaamme mukaan hoitaa pihaa, mutta alle kolmikymppisenä eivät perennatarhat välttämättä kiinnosta. Sen sijaan ruokaa tuovat omenapuut ja marjapensaat huollettiin, samoin takapihalla kasvanut keltainen vadelma. Hieno unkarinsireeni pärjäsi omillaan. Perennat olisivat vaatineet hoivaa, mutta ne saivat rehottaa oman onnensa nojassa.
Ihan alussa innostuin perustamaan hyötypalstan. Siinä sain sen peruskokemuksen, miten huumaava tunne on upottaa sormensa multaan ja tuntea sen muheva lämpö. Isovanhempani olivat tyystin maanviljelijöitä, ja äitini oli maatalon tyttö - kai rakkaus multaan on sitten geeneissä. Aloitus oli varsin perinteinen - retiisiä, porkkanaa, sipulia, persiljaa, tilliä, salaattia. Porkkanoihin iski kemppi, retiisit halkeilivat mutta sipuleista tuli hienoja - Osmolan maa oli mainio sipulimaa, ja sipulinviljely on muutenkin mitä helpointa: istukassipulit maahan ja sadonkorjuu syksyllä.
Seuraavassa talossa, Munkkiniemessä, oli vanha ränsistynyt koristepuutarha. Tilasimme siihen totaalisen kasvojenkohotuksen, jäljelle jäivät vain etupihan koristeomenapuu ja takapihan tavalliset omenapuut. Mutta ympäristö oli jo valmiiksi hieno suurine vaahteroineen. Ehdin asua siinä talossa vain muutaman kesän ajan, mutta miten onnellista oli töiden jälkeen tulla ja uppoutua pariksi tunniksi puutarhan hiljaiseen maailmaan, kädet työteliäinä, ajatukset leijuen milloin minnekin.
Elämä vei minut seuraavaksi kerrostaloon, jossa oli pieni parveke. Täytin sen ääriään myöten köynnöstävillä hajuherneillä ja muilla kesäkukilla, minkä jälkeen sinne mahtui hädin tuskin pienenpieni pöytä ja kaksi tuolia. Pikkuruinen parveke oli ihan liian pieni tyydyttämään minussa kiihkeästi kaipaavaa puutarhuria. Oli vähän apea olo mutta itsepä olin uuden elämäni valinnut!
Rakkain elämäni paikoista on Amaranta, mökki Pyhtäällä. Se on huikaisevan kaunis mutta suurimman osan vuotta tuulinen ja kylmä merenrantapaikka, niin kuiva ja kivikkoinen, että puutarhanpito vaatii siellä todellista uudisraivaajahenkeä. Sitä henkeä on riittänyt parin neliön raivaamiseen hyötypuutarhalle ja ruukkupuutarhalle. Sadot ovat vaihdelleet, tomaatti pärjää aika hyvin, mutta on ollut kesiä, jolloin satoa on tullut vain 10-15 tomaattia. Parhaina kesinä on syöty jopa kymmeniä itse kasvatettuja avomaatomaatteja, mutta leikkiähän se kaikki silti on. Yrttipuutarhana ja salaattimaana mökin pikkutarha on parhaimmillaan.
Muutama vuosi sitten muutin uuteen taloon, jossa on iso, kaksiosainen terassiparveke. Pari vuotta ihmettelin, että mitä voi tehdä hieman varjoisalla parvekkeella, jonne paistaa aurinko pari tuntia aamupäivällä ja sitten samat iltapäivällä. Tänä vuonna oivalsin, että siellähän voi tehdä mitä vain. Paahteisella parvekkeella ei onnistu juuri mikään, mutta minun sopivasti valoisalla mutta ei liian kuumalla terassillani voi kasvattaa yhtä ja toista.
Kylvin siemenet hyvissä ajoin maaliskuun alussa - kahta lajia tomaattia ja basilikaa. Daaliatkin laitoin jo varhain ruukkuihin. Kodissani on yksi esikasvatukseen sopiva valoisa huone, jonka voi pitää tarpeeksi viileänä. Taimetus onnistui hienosti, ja pari viikkoa sitten siirsin 15-senttiset tomaatintaimet ja korkeiksi hujahtaneet daaliat parvekkeelle. Siellä ne nyt kukoistavat, käyn niitä ihailemassa tuon tuosta, mukamas ohimennen, sipaisen herkältä lehdeltä mullanmurusen pois tai kokeilen sormella, onko kosteutta tarpeeksi. Parvekkeella oli jo valmiiksi Kumpulan tarhalta ostettu katsura, pieni pensasmainen puu, joka on pysynyt ruukussa hengissä jo kolme talvea. Täydensin valikoimaa ruukkusireenillä - juuri nyt se kukkii herkän violettina. Pääsiäisenä sinne tuotiin runsaasti narsisseja, ja vapuksi valtaisasti orvokkeja. Paratiisi on melkein valmis.
lauantai 2. toukokuuta 2009
maanantai 6. huhtikuuta 2009
Matkakuume
Samalla kun elämänvoimaa tursuava kevät on vihdoin tunkemassa leveysasteillemme, minut on vallannut sietämätön matkakuume. Sitä on varmaan pahentanut Marikin matka New Yorkiin, ja Liisan matka Shanghaihin, ja Pirkon matka Espanjaan, ja Jukan ja Merjan matka Teneriffalle, ja Tuulin ja Timon matka Barcelonaan, ja... Kaikki matkustavat, eikö vain? Minäkin olen matkustanut, tosi paljon. Liian paljon, jos ajatellaan lentämisen vaikutusta ilmastoon. Niinpä päätin parisen vuotta sitten, että minimoin matkustamiseni, etenkin lentämisen. Se oli raskas päätös, suuri henkilökohtainen uhraus, niin paljon olen aina rakastanut (verbi on ihan oikea tähän) matkustamista.
Päätös syntyi vapun tienoilla 2007, Rooman-matkan jälkeen. Alussa porskutin sen voimalla, että olen hyvä ihminen, ainakin parempi kuin muut, kun luovun jostain itselleni niin tärkeästä. Sitten psyykkasin itseäni muistelemalla jokaisella matkalla väistämättä eteen tulevia hankaluuksia. Ja kun usko meinasi loppua, taas muistin kiittää itseäni suuresta uhrauksestani. Sitten tulikin sopivasti sairastumisia ja muita murheita, ja matka-ajatukset unohtuivat. Näin menin eteenpäin uudella kunniallisella tiellä (vähän ihmettelin, että onko tämä näin helppoa), kunnes marraskuussa 2008, puolentoista vuoden tauon jälkeen, annoin houkutella itseni Australiaan "toipuakseni raskaasta vuodesta ja tavatakseni tytärtäni". Matkustin siis niin kauas, että juuri pitemmälle ei pääse. Matka oli fantastinen, mutta toki sain tehdä töitä vaientaakseni omatuntoni nalkutuksen ilmaston tuhoamisesta.
Olin päättänyt, että noin kerran kolmessa vuodessa sallin itselleni lentomatkan. Nyt on mennyt vasta viisi kuukautta Australian-matkasta, ja olen jo aivan pistoksissa. Terapia- ja hoitomuotoja tähän tautiin on muutama: ensinnäkin olen innostunut niin monesta kohteesta, että lopulta en osaisi edes päättää minne menisin. Tämä on hyvä taktiikka: loputtomiin suunnitelmia, niin paljon, että päätöksenteko on mahdotonta.
Toinen terapiamuoto on lähimatkailu julkisilla välineillä. (Toki kauaskin voi mennä junalla tai laivalla, mutta se vaatii aikaa. Suunnitteilla on muun muassa rahtilaivamatka New Yorkiin ja junamatka Balkanille.) Mutta tähän akuuttiin kuumeeseen päätän hoidoksi tehdä matkan Vantaalle. Matka kannattaa tehdä nyt, kun Vantaa on vielä oma kaupunkinsa. Vantaan-reissuun voisi kuulua jännittävä junamatka Helsingin rautatieasemalta Tikkurilaan. Voisin aloittaa matkan tiedepainotteisesti Heurekasta. Edellisestä käynnistä on jo vuosia, joten nyt on aika päivittää tiedot. Kahden tunnin Heureka-rypistyksen jälkeen kysyisin alkuperäisväestöltä ruokapaikkasuositusta. Jos minulla kävisi tuuri, saattaisin saada paikallisen oppaan näyttämään minulle reitin. Siinä kävellessä voisin samalla tutustua kanta-asukkaisiin.
Aterian jälkeen voisin suunnata aurinkoon ja lämpöön, siis kylpylä Flamingoon. Nyt kun se on sinne rakennettu (vastustuksestani huolimatta), miksi en ottaisi siitä iloa irti, varsinkin kun en saa matkustaa aitoon aurinkoon? Hiekkarantaa, uintia lämpimissä vesissä, hoitoja, drinkkejä rantabaarissa... Mahdollisesti pientä flirttailua baarimikon kanssa...
Flamingon rantaloman jälkeen voisi olla taas aika henkistyä. Puutarha on aina yhtä suuri inspiraation lähde ja rauhoittumisen tyyssija, siispä Japanilaiseen puutarhaan (onkohan se vielä olemassa?). Jos se on ennallaan, luvassa on käyskentelyä solisevassa japanilaisessa puutarhassa ja aavikkomaisessa kaktuspuutarhassa. Ja onhan siellä ihan peruspuutarhakin. Sieltä ei pääse pois ostamatta mukaan ainakin muutamaa siemenpussia. Matkaan väistämättä kuuluvaa shoppailuakin voi siis harrastaa Vantaalla.
Joko matka on täyttänyt tarkoituksensa? Onko aika palata julkisilla, hankalasti, Helsinkiin? Onko matkakuume taltutettu? Ei se vielä tällä suunnitelmalla taltu, liian tavanomainen ohjelma. Hei, onko Vantaasta tehty matkaopasta? Vinkkejä, please! Vai pitäisikö vaihtaa kohdetta? Sittenkin Kirkkonummelle. Siitä en tiedä senkään vertaa kuin Vantaasta, joten se olisi todella eksoottista. Ja sinnekin pääsee junalla.
Päätös syntyi vapun tienoilla 2007, Rooman-matkan jälkeen. Alussa porskutin sen voimalla, että olen hyvä ihminen, ainakin parempi kuin muut, kun luovun jostain itselleni niin tärkeästä. Sitten psyykkasin itseäni muistelemalla jokaisella matkalla väistämättä eteen tulevia hankaluuksia. Ja kun usko meinasi loppua, taas muistin kiittää itseäni suuresta uhrauksestani. Sitten tulikin sopivasti sairastumisia ja muita murheita, ja matka-ajatukset unohtuivat. Näin menin eteenpäin uudella kunniallisella tiellä (vähän ihmettelin, että onko tämä näin helppoa), kunnes marraskuussa 2008, puolentoista vuoden tauon jälkeen, annoin houkutella itseni Australiaan "toipuakseni raskaasta vuodesta ja tavatakseni tytärtäni". Matkustin siis niin kauas, että juuri pitemmälle ei pääse. Matka oli fantastinen, mutta toki sain tehdä töitä vaientaakseni omatuntoni nalkutuksen ilmaston tuhoamisesta.
Olin päättänyt, että noin kerran kolmessa vuodessa sallin itselleni lentomatkan. Nyt on mennyt vasta viisi kuukautta Australian-matkasta, ja olen jo aivan pistoksissa. Terapia- ja hoitomuotoja tähän tautiin on muutama: ensinnäkin olen innostunut niin monesta kohteesta, että lopulta en osaisi edes päättää minne menisin. Tämä on hyvä taktiikka: loputtomiin suunnitelmia, niin paljon, että päätöksenteko on mahdotonta.
Toinen terapiamuoto on lähimatkailu julkisilla välineillä. (Toki kauaskin voi mennä junalla tai laivalla, mutta se vaatii aikaa. Suunnitteilla on muun muassa rahtilaivamatka New Yorkiin ja junamatka Balkanille.) Mutta tähän akuuttiin kuumeeseen päätän hoidoksi tehdä matkan Vantaalle. Matka kannattaa tehdä nyt, kun Vantaa on vielä oma kaupunkinsa. Vantaan-reissuun voisi kuulua jännittävä junamatka Helsingin rautatieasemalta Tikkurilaan. Voisin aloittaa matkan tiedepainotteisesti Heurekasta. Edellisestä käynnistä on jo vuosia, joten nyt on aika päivittää tiedot. Kahden tunnin Heureka-rypistyksen jälkeen kysyisin alkuperäisväestöltä ruokapaikkasuositusta. Jos minulla kävisi tuuri, saattaisin saada paikallisen oppaan näyttämään minulle reitin. Siinä kävellessä voisin samalla tutustua kanta-asukkaisiin.
Aterian jälkeen voisin suunnata aurinkoon ja lämpöön, siis kylpylä Flamingoon. Nyt kun se on sinne rakennettu (vastustuksestani huolimatta), miksi en ottaisi siitä iloa irti, varsinkin kun en saa matkustaa aitoon aurinkoon? Hiekkarantaa, uintia lämpimissä vesissä, hoitoja, drinkkejä rantabaarissa... Mahdollisesti pientä flirttailua baarimikon kanssa...
Flamingon rantaloman jälkeen voisi olla taas aika henkistyä. Puutarha on aina yhtä suuri inspiraation lähde ja rauhoittumisen tyyssija, siispä Japanilaiseen puutarhaan (onkohan se vielä olemassa?). Jos se on ennallaan, luvassa on käyskentelyä solisevassa japanilaisessa puutarhassa ja aavikkomaisessa kaktuspuutarhassa. Ja onhan siellä ihan peruspuutarhakin. Sieltä ei pääse pois ostamatta mukaan ainakin muutamaa siemenpussia. Matkaan väistämättä kuuluvaa shoppailuakin voi siis harrastaa Vantaalla.
Joko matka on täyttänyt tarkoituksensa? Onko aika palata julkisilla, hankalasti, Helsinkiin? Onko matkakuume taltutettu? Ei se vielä tällä suunnitelmalla taltu, liian tavanomainen ohjelma. Hei, onko Vantaasta tehty matkaopasta? Vinkkejä, please! Vai pitäisikö vaihtaa kohdetta? Sittenkin Kirkkonummelle. Siitä en tiedä senkään vertaa kuin Vantaasta, joten se olisi todella eksoottista. Ja sinnekin pääsee junalla.
torstai 26. maaliskuuta 2009
Ratsastuksesta ja jäähyväisistä
Elämän tuskallinen paradoksi on, että kaikesta itselle tärkeästä joutuu myös lopulta luopumaan. Viimeistään kuolemassa sanomme hyvästit ihan kaikelle. Mutta pieniä kuolemia on elämän varrella tuon tuosta. Olen joutunut jättämään muutaman rakkaan liikuntaharrastuksen, eikä kaipuu niiden pariin mene kokonaan ohi vaikka vuodet vierivät. Olen myös joutunut hyvästelemään ihmisiä, joita ilman en luullut voivani elää. Väärin luultu, onneksi.
Hevoset eivät olleet merkinneet minulle mitään ennen kuin löysin itseni jääkylmän maneesin reunalta seuraamassa Marikin ratsastustunteja. Vuoden verran meni ennen kuin alkoi itää ajatus, että miksei tuota voisi kokeillakin. Harrastus vei mennessään, hevosen ja ihmisen välinen yhteistyö vaikeakulkuisessa maastossa herätti kunnioitukseni tuota suurta ja kaunista eläintä kohtaan. Miten varovaisesti se asetteli kavionsa, jotta pääsisimme turvallisesti alas pitkin kapeata ja kivistä solaa! Hevosen nimi oli Bezna. Se tunnettiin äksynä tapauksena, joka hermostui heti, jos toinen hevonen tuli sen perään liian lähelle. Vähitellen voitin sen luottamuksen, ja taaksepäin luimussa olleet korvat nousivat odottavasti pystyyn kun astuin sen pilttuuseen.
Mutta sitten tapahtui muutamia asioita, joita ei voi mitenkään ennustaa, kuten että ulkoharjoittelussa joku sattui kulkemaan häikäisevän peilin kanssa ohitse. Siitä säikähtyneenä Bezna karkasi takajaloilleen, ja ennen kuin ehdin tajuta, makasin maassa, selkä aika pahasti loukkaantuneena. En kuitenkaan halunnut antaa periksi, vaan palasin talleille. Putosin myös pari helppoa kertaa, esteillä, eikä käynyt kuinkaan.
Mutta sitten tapahtui jotain, minkä jälkeen en voinut enää jatkaa. Bezna säikähti maneesin ulkopuolella ajaneen auton ääntä - hevoset voivat säikähtää mitä tahansa - ja lähti kiitolaukkaa kohti maneesin peräseinää. Sen verran ehdin ajatella, että tässä käy tosi huonosti jos paiskaudumme seinään. Mutta eihän hevonen seinää päin juokse, ei Beznakaan, vaan se teki äkkijarrutuksen, kääntyi tiukasti ja jatkoi kohti vastapäistä seinää. Olin onnistunut takomaan kallooni, että hevosen selässä kannattaa pysytellä kaikin voimin niin kauan kuin mahdollista. Olin lentänyt yli satulan mutta onnistunut tarrautumaan Beznan kaulan ympärille niin, että en hurjan laukan aikana pudonnut.
Kun eläin lopulta rauhoittui, olin pelkkää hyytelöä. Opettajan mielestä oli ehdottoman tärkeää, että kapuan saman tien takaisin hevosen selkään jotta en saisi kammoa. Tein niin, mutta vaikka aloitimme talutusratsastuksella, siitäkään ei tullut mitään. Olin pelännyt kuolevani, enkä kyennyt luottamaan etteikö hurja kokemus toistuisi.
Menin vielä muutaman kerran talleille, mutta kauhu oli astunut sisääni. Puntaroinnin jälkeen päätin, että en enää halua ottaa vakavan loukkaantumisen riskiä. Lopetin ratsastamisen, mutta en edelleenkään voi ohittaa hevosta tai edes nähdä sitä televisiossa, elokuvissa, missä tahansa, ilman että ikävöisin oitis takaisin hevosen selkään. Ratsastamisen tunne ei katoa fyysisestä muististani. Mietin, olisiko ollut parempi, etten olisi koskaan aloittanutkaan ratsastusta jotta ei tarvitsisi kaivata sitä. Mutta eihän se niin ole. Onnellista että olen saanut kokea ratsastamisen riemun, elämä siis antoi lahjan vaikka en silloin uskaltanutkaan pitää sitä.
Tämä muisto vuosien takaa tuli mieleeni, kun äsken hyvästelin Marikin pitkälle matkalle New Yorkin kautta takaisin Australiaan. Asiat liittyvät toisiinsa niin, että jos on onni rakastaa, joutuu myös kokemaan luopumista ja ikävää. Ei ole toista ilman toista. Mutta, voin palata ratsaille jos haluan, ja yhtä varmasti Marikki palaa ja tuo oman valonsa tullessaan. Silti, juuri jäähyväisten jälkeen, silmissäni on vielä sumua...
Hevoset eivät olleet merkinneet minulle mitään ennen kuin löysin itseni jääkylmän maneesin reunalta seuraamassa Marikin ratsastustunteja. Vuoden verran meni ennen kuin alkoi itää ajatus, että miksei tuota voisi kokeillakin. Harrastus vei mennessään, hevosen ja ihmisen välinen yhteistyö vaikeakulkuisessa maastossa herätti kunnioitukseni tuota suurta ja kaunista eläintä kohtaan. Miten varovaisesti se asetteli kavionsa, jotta pääsisimme turvallisesti alas pitkin kapeata ja kivistä solaa! Hevosen nimi oli Bezna. Se tunnettiin äksynä tapauksena, joka hermostui heti, jos toinen hevonen tuli sen perään liian lähelle. Vähitellen voitin sen luottamuksen, ja taaksepäin luimussa olleet korvat nousivat odottavasti pystyyn kun astuin sen pilttuuseen.
Mutta sitten tapahtui muutamia asioita, joita ei voi mitenkään ennustaa, kuten että ulkoharjoittelussa joku sattui kulkemaan häikäisevän peilin kanssa ohitse. Siitä säikähtyneenä Bezna karkasi takajaloilleen, ja ennen kuin ehdin tajuta, makasin maassa, selkä aika pahasti loukkaantuneena. En kuitenkaan halunnut antaa periksi, vaan palasin talleille. Putosin myös pari helppoa kertaa, esteillä, eikä käynyt kuinkaan.
Mutta sitten tapahtui jotain, minkä jälkeen en voinut enää jatkaa. Bezna säikähti maneesin ulkopuolella ajaneen auton ääntä - hevoset voivat säikähtää mitä tahansa - ja lähti kiitolaukkaa kohti maneesin peräseinää. Sen verran ehdin ajatella, että tässä käy tosi huonosti jos paiskaudumme seinään. Mutta eihän hevonen seinää päin juokse, ei Beznakaan, vaan se teki äkkijarrutuksen, kääntyi tiukasti ja jatkoi kohti vastapäistä seinää. Olin onnistunut takomaan kallooni, että hevosen selässä kannattaa pysytellä kaikin voimin niin kauan kuin mahdollista. Olin lentänyt yli satulan mutta onnistunut tarrautumaan Beznan kaulan ympärille niin, että en hurjan laukan aikana pudonnut.
Kun eläin lopulta rauhoittui, olin pelkkää hyytelöä. Opettajan mielestä oli ehdottoman tärkeää, että kapuan saman tien takaisin hevosen selkään jotta en saisi kammoa. Tein niin, mutta vaikka aloitimme talutusratsastuksella, siitäkään ei tullut mitään. Olin pelännyt kuolevani, enkä kyennyt luottamaan etteikö hurja kokemus toistuisi.
Menin vielä muutaman kerran talleille, mutta kauhu oli astunut sisääni. Puntaroinnin jälkeen päätin, että en enää halua ottaa vakavan loukkaantumisen riskiä. Lopetin ratsastamisen, mutta en edelleenkään voi ohittaa hevosta tai edes nähdä sitä televisiossa, elokuvissa, missä tahansa, ilman että ikävöisin oitis takaisin hevosen selkään. Ratsastamisen tunne ei katoa fyysisestä muististani. Mietin, olisiko ollut parempi, etten olisi koskaan aloittanutkaan ratsastusta jotta ei tarvitsisi kaivata sitä. Mutta eihän se niin ole. Onnellista että olen saanut kokea ratsastamisen riemun, elämä siis antoi lahjan vaikka en silloin uskaltanutkaan pitää sitä.
Tämä muisto vuosien takaa tuli mieleeni, kun äsken hyvästelin Marikin pitkälle matkalle New Yorkin kautta takaisin Australiaan. Asiat liittyvät toisiinsa niin, että jos on onni rakastaa, joutuu myös kokemaan luopumista ja ikävää. Ei ole toista ilman toista. Mutta, voin palata ratsaille jos haluan, ja yhtä varmasti Marikki palaa ja tuo oman valonsa tullessaan. Silti, juuri jäähyväisten jälkeen, silmissäni on vielä sumua...
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Chen ja polvet
Niinhän siinä sitten kävi, että kun kehuskelin pystyväni hyppäämään kaikki vaikeatkin chen-tyylin hypyt, minut pudotettiin maan pinnalle. Reilu viikko sitten rakas shifumme Zhang Fang järjesti chenin teholeirin, mikä tarkoitti noin viiden tunnin harjoittelua yhteen putkeen (toki lounas nautittiin puolivälissä). Teholeirin tarkoitus oli mennä loppuun viime elokuussa aloitettu uuden chen-sarjan koreografia, jotta voimme loppukauden keskittyä syventämään vielä hyvin hataralla pohjalla olevaa liikesarjaa.
Chen eroaa muista taijiquan-sarjoista melkoisesti. Kun muissa sarjoissa on tärkeää samanaikaisuus, chenissä lantio kääntyy ensin ja muu liike seuraa pikku viiveellä. Monissa yksityiskohdissa on eroja muihin sarjoihin verrattuna mutta ennen kaikkea chen on nopeampaa, fyysisempää, sisältää vaikeita hyppyjä ja nopeita käännöksiä ja riuhtaisuja. Olen nauttinut kaikesta tästä ja käynyt tavallistakin säännöllisemmin 2-3 kertaa viikossa treeneissä, jotta en olisi pudonnut kärryiltä.
Tehotreenilauantain jälkeen olin euforisessa tilassa. Sarja oli ensimmäistä kertaa menty loppuun saakka, ja juuri viimeisessä jaksossa on hienoja hyppyjä. En tuntenut muuta kuin normaalia väsymystä, enkä ehdottomasti ollut loukannut itseäni missään vaiheessa. Niinpä olikin aika yllätys, että seuraavana päivänä vasen polvi tuntui olevan aika tohjona, sitä seuraavana päivänä puolestaan selkä oikutteli. Palasin treeneihin vielä kaksi kertaa kunnes polvi teki lakon, kävely ei onnistunut ja kipu tuntui lepotilassakin. Ei auttanut kuin lähteä lääkäriin, joka lähetti röntgeniin. Mutta helpotus: ei kulumia polvissa, kyseessä on rasitusvamma, joka menee Voltaren-kuurilla ja levolla ohi. Saan siis hypätä edelleenkin, mutta minua kehotettiin ottamaan kevyemmin. Sen teenkin, sillä hypyt voi myös askeltaa, sisu ei vaan antanut periksi tehdä sitä heti alkuun. Sen siitä saa kun yrittää vaikuttaa nuoremmalta ja notkeammalta kuin onkaan!
Mutta chen on ollut tämän talven suuri rakkauteni, ja ajatus että sitä, niin kuin muitakin taijin muotoja, voi hioa loputtomiin paremmaksi, tuntuu hyvältä. Olen harrastanut taijiquania pian 15 vuotta. En tiedä miten olisin selvinnyt kaikista eteen tulleista elämän kiemuroista, jollei olisi ollut tuota henkireikää. Kun menee salille ja treenit alkavat, muut asiat kaikkoavat päästä ja tärkeintä maailmassa on se, onko peukalo oikeassa asennossa tai onko nilkka juuri oikein vinossa. Opettajamme on armoton ja väsymätön tukijamme ja ystävämme. Salilla olemme tasa-arvoisia nuorisosta vanhuksiin, naiset ja miehet, kilpatason osaajat ja perusharrastajat. Kun shifu laittaa musiikin soimaan, asetumme alkuasentoon ja vedämme syvään henkeä, rauha laskeutuu sisimpään ja liikkeen kauneus ja vaikeus vievät mennessään. Mahtavaa!
Chen eroaa muista taijiquan-sarjoista melkoisesti. Kun muissa sarjoissa on tärkeää samanaikaisuus, chenissä lantio kääntyy ensin ja muu liike seuraa pikku viiveellä. Monissa yksityiskohdissa on eroja muihin sarjoihin verrattuna mutta ennen kaikkea chen on nopeampaa, fyysisempää, sisältää vaikeita hyppyjä ja nopeita käännöksiä ja riuhtaisuja. Olen nauttinut kaikesta tästä ja käynyt tavallistakin säännöllisemmin 2-3 kertaa viikossa treeneissä, jotta en olisi pudonnut kärryiltä.
Tehotreenilauantain jälkeen olin euforisessa tilassa. Sarja oli ensimmäistä kertaa menty loppuun saakka, ja juuri viimeisessä jaksossa on hienoja hyppyjä. En tuntenut muuta kuin normaalia väsymystä, enkä ehdottomasti ollut loukannut itseäni missään vaiheessa. Niinpä olikin aika yllätys, että seuraavana päivänä vasen polvi tuntui olevan aika tohjona, sitä seuraavana päivänä puolestaan selkä oikutteli. Palasin treeneihin vielä kaksi kertaa kunnes polvi teki lakon, kävely ei onnistunut ja kipu tuntui lepotilassakin. Ei auttanut kuin lähteä lääkäriin, joka lähetti röntgeniin. Mutta helpotus: ei kulumia polvissa, kyseessä on rasitusvamma, joka menee Voltaren-kuurilla ja levolla ohi. Saan siis hypätä edelleenkin, mutta minua kehotettiin ottamaan kevyemmin. Sen teenkin, sillä hypyt voi myös askeltaa, sisu ei vaan antanut periksi tehdä sitä heti alkuun. Sen siitä saa kun yrittää vaikuttaa nuoremmalta ja notkeammalta kuin onkaan!
Mutta chen on ollut tämän talven suuri rakkauteni, ja ajatus että sitä, niin kuin muitakin taijin muotoja, voi hioa loputtomiin paremmaksi, tuntuu hyvältä. Olen harrastanut taijiquania pian 15 vuotta. En tiedä miten olisin selvinnyt kaikista eteen tulleista elämän kiemuroista, jollei olisi ollut tuota henkireikää. Kun menee salille ja treenit alkavat, muut asiat kaikkoavat päästä ja tärkeintä maailmassa on se, onko peukalo oikeassa asennossa tai onko nilkka juuri oikein vinossa. Opettajamme on armoton ja väsymätön tukijamme ja ystävämme. Salilla olemme tasa-arvoisia nuorisosta vanhuksiin, naiset ja miehet, kilpatason osaajat ja perusharrastajat. Kun shifu laittaa musiikin soimaan, asetumme alkuasentoon ja vedämme syvään henkeä, rauha laskeutuu sisimpään ja liikkeen kauneus ja vaikeus vievät mennessään. Mahtavaa!
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Ikuistetut hetket
Jan Troellin viime vuoden lopulla elokuvateattereihin tullut uutuuselokuva Ikuistetut hetket kertoo 1900-luvun alkupuolella eläneestä ruotsalaisesta valokuvaajasta Maria Larssonista. Pääosaa esittää suomalainen Maria Heiskanen, joka on palkittu suorituksestaan monin tunnustuksin. Näyttelijän suomalaisintonaation takia ohjaaja on tehnyt Maria Larssonista suomalaistaustaisen, vaikka todellisuudessa Larsson oli ruotsalainen.
Elokuva on vaikuttava. Se kertoo köyhän työläisnaisen helvetillisestä liitosta, juoposta aviomiehestä, jonka pehmeä puoli tulee esille lähinnä siinä, miten lempeästi hän kohtelee hevostaan. Elokuvan suuri kertomus on se, mitä Maria Larssonissa tapahtuu kun hän saa käsiinsä kameran ja löytää elämäänsäkin tärkeämmän tavan ilmaista itseään. Elämää tärkeämpi on tässä perusteltu, sillä Maria Larsson on valmis vaikka kuolemaan miehensä pahoinpitelemänä mieluummin kuin luopumaan kamerastaan.
Elokuvan kertoja on tyttäristä vanhin, ja elokuva perustuu hänen muistikuviinsa. Troell onnistuu viipyilevällä kerronnallaan tavoittamaan ajan rauhallisen rytmin. Päänäyttämö on Larssonien kodin keittiö, jossa Maria Larssonilla riittää kiirettä raskaissa kotitöissä ja alati kasvavan lapsijoukon hoitamisessa. Tunnelma on tiivis ja jännittynyt, isää odotetaan kotiin toivoen, että perheenpää tulisi selvinpäin. Vaimo ei kuitenkaan ole ihan nössö, vaan vaatii miestään toistuvasti lopettamaan juomisen. Ajoittain mies pysyy raittiina mutta lankeaa aina uudelleen. Tuttua kaikkien tuurijuoppojen puolisoille ja lapsille!
Kauneinta elokuvassa ovat hetket, jolloin Maria Larsson saa kameran käteensä ja alkaa katsella maailmaa tähtäimen läpi, ensin kodin piiriä, lapsia sohvalla, kissaa ikkunalaudalla, ja sitten vähitellen muutakin. Marian maine kuvaajana kasvaa, ja hän perustaa kotiateljén lähitienoon ihmisten kuvaamista varten. Tosin mies yrittää heittää kuvausvuoroaan odottavan joukon pihalle, mutta Maria Larsson ei anna periksi. Miehelle vaimon uusi mielenkiinnon kohde ei sovi, ja kamerasta tulee toistuvasti riitoja. On mies tosin joskus ylpeäkin vaimonsa tuotoksista, varsinkin kuvasta, jossa perheen lapset istuvat rivissä keittiön puusohvalla.
Eräässä vaikuttavassa kohtauksessa naapurin tyttö kävelee hiljalleen jäälle sumuun ja kuolemaan. Troell on onnistunut luomaan pysäyttävän kauniin itsemurhan kuvauksen. Tytön musertunut äiti pyytää Mariaa ikuistamaan tytön kuolleena. Valokuvauskohtauksessa hento ruumis on vuoteella pienessä mökissä. Pihan lapsia kiinnostaa eksoottinen touhu, valokuvaus, ja Troell on laittanut tirkisteleviä lapsia mökin ikkunoiden taakse ruutujen täydeltä. Heidän ilmeensä on vangittu tarkasti. Maria hermostuu, koska lapset peittävät valon ja hän hätistelee heidät pois. Kuvaus onnistuu, ja Maria Larsson antaa vainajan äidille enemmän kuin tämä uskalsi toivoa, tytön kauniimpana kuin eläessään.
Mies pettää vaimoaan hilpeän baarinpitäjän kanssa, mutta on Maria Larssonillakin oma salainen ihastuksenkohteensa: valokuvaliikkeen pitäjä, vanhempi herra, jonka ansiota Marian valokuvausharrastuksen alkaminen on. Suhde syvenee vähitellen, ja katsoja toivoo, että Maria jättäisi väkivaltaisen ja juopon miehensä ja ottaisi tilalle tämän kiltin herrasmiehen. Maria alkaa itsekin kypsyä ajatukseen ja luulee miehen piankin kosivan, mutta liekö miehellä ollut sellaisia ajatuksia lainkaan? Hän nimittäin lopettaa liikkeensä ja muuttaa paikkakunnalta päästäkseen lähemmäksi lapsenlapsiaan.
Elokuvan lopussa alaa valtaa onnellisuus, aineellisesti perheellä menee vähän paremmin, mies saa rakennettua oman talon, ja vuosia kestänyt raastava parisuhde näyttäytyy välillä jopa siedettävänä. Esimerkiksi pysäytetty kuva, jossa Maria on miehensä kanssa tanssin pyörityksessä, on elokuvan valoisimpia. Silti katsoja kysyy, mikä sai Marian pysymään liitossa, jopa senkin jälkeen kun mies joutui vaimonsa pahoinpitelystä vankilaan. Miehen kotiinpaluu kuvataan kauniisti: vaikka Maria oli jo pakannut miehensä tavarat, ei hän sitten pystynytkään heittämään tätä ulos. Maria katselee keittiön ikkunasta, kuinka mies tervehtii hellästi pihapilttuussa olevaa hevostaan, ja niin mies saa jäädä.
Elokuva on yhtä aikaa ankara perhe- ja parisuhdekuvaus sekä muotokuva sinnikkäästä naisesta, jolla oli kyky nähdä kauneutta ympärillään ja joka löysi sen taltioimiseen myös keinon. Maria Larssonia esittävä Maria Heiskanen tekee loistavaa työtä, eivätkä hänen syylän tarkkuudella kuvatuilla meikittömillä kasvoillaan kosiskella ketään. Hollywoodissa ei tällainen olisi mahdollista. Jos päätähti alussa olisikin arkinen, hän aina kasvaa kaunottareksi. Troellin elokuvassa päähenkilön kauneus tulee todellakin sisältäpäin.
Elokuva pitää otteessaan vielä sittenkin, kun elokuvan tekoon osallistuneen viimeisenkin avustajan ja sponsorin nimi on mennyt. Pikkuruisesta Kino Engelin salista ei halua lähteä pois, ja tunnelma on miltei harras: maailma on tämän elokuvan myötä vähän parempi.
Elokuva on vaikuttava. Se kertoo köyhän työläisnaisen helvetillisestä liitosta, juoposta aviomiehestä, jonka pehmeä puoli tulee esille lähinnä siinä, miten lempeästi hän kohtelee hevostaan. Elokuvan suuri kertomus on se, mitä Maria Larssonissa tapahtuu kun hän saa käsiinsä kameran ja löytää elämäänsäkin tärkeämmän tavan ilmaista itseään. Elämää tärkeämpi on tässä perusteltu, sillä Maria Larsson on valmis vaikka kuolemaan miehensä pahoinpitelemänä mieluummin kuin luopumaan kamerastaan.
Elokuvan kertoja on tyttäristä vanhin, ja elokuva perustuu hänen muistikuviinsa. Troell onnistuu viipyilevällä kerronnallaan tavoittamaan ajan rauhallisen rytmin. Päänäyttämö on Larssonien kodin keittiö, jossa Maria Larssonilla riittää kiirettä raskaissa kotitöissä ja alati kasvavan lapsijoukon hoitamisessa. Tunnelma on tiivis ja jännittynyt, isää odotetaan kotiin toivoen, että perheenpää tulisi selvinpäin. Vaimo ei kuitenkaan ole ihan nössö, vaan vaatii miestään toistuvasti lopettamaan juomisen. Ajoittain mies pysyy raittiina mutta lankeaa aina uudelleen. Tuttua kaikkien tuurijuoppojen puolisoille ja lapsille!
Kauneinta elokuvassa ovat hetket, jolloin Maria Larsson saa kameran käteensä ja alkaa katsella maailmaa tähtäimen läpi, ensin kodin piiriä, lapsia sohvalla, kissaa ikkunalaudalla, ja sitten vähitellen muutakin. Marian maine kuvaajana kasvaa, ja hän perustaa kotiateljén lähitienoon ihmisten kuvaamista varten. Tosin mies yrittää heittää kuvausvuoroaan odottavan joukon pihalle, mutta Maria Larsson ei anna periksi. Miehelle vaimon uusi mielenkiinnon kohde ei sovi, ja kamerasta tulee toistuvasti riitoja. On mies tosin joskus ylpeäkin vaimonsa tuotoksista, varsinkin kuvasta, jossa perheen lapset istuvat rivissä keittiön puusohvalla.
Eräässä vaikuttavassa kohtauksessa naapurin tyttö kävelee hiljalleen jäälle sumuun ja kuolemaan. Troell on onnistunut luomaan pysäyttävän kauniin itsemurhan kuvauksen. Tytön musertunut äiti pyytää Mariaa ikuistamaan tytön kuolleena. Valokuvauskohtauksessa hento ruumis on vuoteella pienessä mökissä. Pihan lapsia kiinnostaa eksoottinen touhu, valokuvaus, ja Troell on laittanut tirkisteleviä lapsia mökin ikkunoiden taakse ruutujen täydeltä. Heidän ilmeensä on vangittu tarkasti. Maria hermostuu, koska lapset peittävät valon ja hän hätistelee heidät pois. Kuvaus onnistuu, ja Maria Larsson antaa vainajan äidille enemmän kuin tämä uskalsi toivoa, tytön kauniimpana kuin eläessään.
Mies pettää vaimoaan hilpeän baarinpitäjän kanssa, mutta on Maria Larssonillakin oma salainen ihastuksenkohteensa: valokuvaliikkeen pitäjä, vanhempi herra, jonka ansiota Marian valokuvausharrastuksen alkaminen on. Suhde syvenee vähitellen, ja katsoja toivoo, että Maria jättäisi väkivaltaisen ja juopon miehensä ja ottaisi tilalle tämän kiltin herrasmiehen. Maria alkaa itsekin kypsyä ajatukseen ja luulee miehen piankin kosivan, mutta liekö miehellä ollut sellaisia ajatuksia lainkaan? Hän nimittäin lopettaa liikkeensä ja muuttaa paikkakunnalta päästäkseen lähemmäksi lapsenlapsiaan.
Elokuvan lopussa alaa valtaa onnellisuus, aineellisesti perheellä menee vähän paremmin, mies saa rakennettua oman talon, ja vuosia kestänyt raastava parisuhde näyttäytyy välillä jopa siedettävänä. Esimerkiksi pysäytetty kuva, jossa Maria on miehensä kanssa tanssin pyörityksessä, on elokuvan valoisimpia. Silti katsoja kysyy, mikä sai Marian pysymään liitossa, jopa senkin jälkeen kun mies joutui vaimonsa pahoinpitelystä vankilaan. Miehen kotiinpaluu kuvataan kauniisti: vaikka Maria oli jo pakannut miehensä tavarat, ei hän sitten pystynytkään heittämään tätä ulos. Maria katselee keittiön ikkunasta, kuinka mies tervehtii hellästi pihapilttuussa olevaa hevostaan, ja niin mies saa jäädä.
Elokuva on yhtä aikaa ankara perhe- ja parisuhdekuvaus sekä muotokuva sinnikkäästä naisesta, jolla oli kyky nähdä kauneutta ympärillään ja joka löysi sen taltioimiseen myös keinon. Maria Larssonia esittävä Maria Heiskanen tekee loistavaa työtä, eivätkä hänen syylän tarkkuudella kuvatuilla meikittömillä kasvoillaan kosiskella ketään. Hollywoodissa ei tällainen olisi mahdollista. Jos päätähti alussa olisikin arkinen, hän aina kasvaa kaunottareksi. Troellin elokuvassa päähenkilön kauneus tulee todellakin sisältäpäin.
Elokuva pitää otteessaan vielä sittenkin, kun elokuvan tekoon osallistuneen viimeisenkin avustajan ja sponsorin nimi on mennyt. Pikkuruisesta Kino Engelin salista ei halua lähteä pois, ja tunnelma on miltei harras: maailma on tämän elokuvan myötä vähän parempi.
Projektina Keho
Olen seurannut aika innostuneena TV 1:n ohjelmaa Projektina Keho. Ensin hämmästelin omaa intoani, aihehan on kirjaimellisesti mitä pinnallisin (minähän en tietenkään KOSKAAN katso pinnallisia ohjelmia!), mutta koska ohjelma on hyvin toteutettu, se onnistuu pitämään äärellään. Käyn ohjelman kuluessa reipasta väittelyä ohjelman toimittajan, asiantuntijoiden ja erilaisiin projekteihin suostuneiden naisten kanssa. Perusärtymykseni nousee siitä, että vaikkapa selluliitista, jossa ei ole mitään terveyttä uhkaavaa, pitää päästä eroon. Viestini näille naisille on, että he projisoivat joitain muita ongelmiaan selluliittiin. Koska he eivät pysty vaihtamaan puolisoa tai duunia, he uskovat, että elämä muuttuu onnellisemmaksi kunhan pääsevät selluliitista eroon.
Viime jakson aiheena oli vatsamakkarat. Myönnetään, minuakin harmittaa, että en edes normaalipainoisena voi oikein mitään housunkauluksen yli tunkeville vatsamakkaroilleni. Siksi olikin ihanaa kuulla, että niille ei tosiaan voi mitään, ne johtuvat raskauden löysyttämästä nahasta ja rikkoutuneista poikittaisista vatsalihaksista. Jumpalla tai laihduttamalla niistä ei pääse eroon. Leikata voi, mutta miksi ihmeessä niistä pitäisi luopua? Nyt kun kuulin, että niitä tulee vain synnyttäneille naisille, olen niistä ikionnellinen. Nehän ovat ikiomia näkyviä kunniakirjojani! Naiset, hankkikaa tekin omanne!
Viime jakson aiheena oli vatsamakkarat. Myönnetään, minuakin harmittaa, että en edes normaalipainoisena voi oikein mitään housunkauluksen yli tunkeville vatsamakkaroilleni. Siksi olikin ihanaa kuulla, että niille ei tosiaan voi mitään, ne johtuvat raskauden löysyttämästä nahasta ja rikkoutuneista poikittaisista vatsalihaksista. Jumpalla tai laihduttamalla niistä ei pääse eroon. Leikata voi, mutta miksi ihmeessä niistä pitäisi luopua? Nyt kun kuulin, että niitä tulee vain synnyttäneille naisille, olen niistä ikionnellinen. Nehän ovat ikiomia näkyviä kunniakirjojani! Naiset, hankkikaa tekin omanne!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)