Ratsastuksesta ja jäähyväisistä

Elämän tuskallinen paradoksi on, että kaikesta itselle tärkeästä joutuu myös lopulta luopumaan. Viimeistään kuolemassa sanomme hyvästit ihan kaikelle. Mutta pieniä kuolemia on elämän varrella tuon tuosta. Olen joutunut jättämään muutaman rakkaan liikuntaharrastuksen, eikä kaipuu niiden pariin mene kokonaan ohi vaikka vuodet vierivät. Olen myös joutunut hyvästelemään ihmisiä, joita ilman en luullut voivani elää. Väärin luultu, onneksi.

Hevoset eivät olleet merkinneet minulle mitään ennen kuin löysin itseni jääkylmän maneesin reunalta seuraamassa Marikin ratsastustunteja. Vuoden verran meni ennen kuin alkoi itää ajatus, että miksei tuota voisi kokeillakin. Harrastus vei mennessään, hevosen ja ihmisen välinen yhteistyö vaikeakulkuisessa maastossa herätti kunnioitukseni tuota suurta ja kaunista eläintä kohtaan. Miten varovaisesti se asetteli kavionsa, jotta pääsisimme turvallisesti alas pitkin kapeata ja kivistä solaa! Hevosen nimi oli Bezna. Se tunnettiin äksynä tapauksena, joka hermostui heti, jos toinen hevonen tuli sen perään liian lähelle. Vähitellen voitin sen luottamuksen, ja taaksepäin luimussa olleet korvat nousivat odottavasti pystyyn kun astuin sen pilttuuseen.

Mutta sitten tapahtui muutamia asioita, joita ei voi mitenkään ennustaa, kuten että ulkoharjoittelussa joku sattui kulkemaan häikäisevän peilin kanssa ohitse. Siitä säikähtyneenä Bezna karkasi takajaloilleen, ja ennen kuin ehdin tajuta, makasin maassa, selkä aika pahasti loukkaantuneena. En kuitenkaan halunnut antaa periksi, vaan palasin talleille. Putosin myös pari helppoa kertaa, esteillä, eikä käynyt kuinkaan.

Mutta sitten tapahtui jotain, minkä jälkeen en voinut enää jatkaa. Bezna säikähti maneesin ulkopuolella ajaneen auton ääntä - hevoset voivat säikähtää mitä tahansa - ja lähti kiitolaukkaa kohti maneesin peräseinää. Sen verran ehdin ajatella, että tässä käy tosi huonosti jos paiskaudumme seinään. Mutta eihän hevonen seinää päin juokse, ei Beznakaan, vaan se teki äkkijarrutuksen, kääntyi tiukasti ja jatkoi kohti vastapäistä seinää. Olin onnistunut takomaan kallooni, että hevosen selässä kannattaa pysytellä kaikin voimin niin kauan kuin mahdollista. Olin lentänyt yli satulan mutta onnistunut tarrautumaan Beznan kaulan ympärille niin, että en hurjan laukan aikana pudonnut.

Kun eläin lopulta rauhoittui, olin pelkkää hyytelöä. Opettajan mielestä oli ehdottoman tärkeää, että kapuan saman tien takaisin hevosen selkään jotta en saisi kammoa. Tein niin, mutta vaikka aloitimme talutusratsastuksella, siitäkään ei tullut mitään. Olin pelännyt kuolevani, enkä kyennyt luottamaan etteikö hurja kokemus toistuisi.

Menin vielä muutaman kerran talleille, mutta kauhu oli astunut sisääni. Puntaroinnin jälkeen päätin, että en enää halua ottaa vakavan loukkaantumisen riskiä. Lopetin ratsastamisen, mutta en edelleenkään voi ohittaa hevosta tai edes nähdä sitä televisiossa, elokuvissa, missä tahansa, ilman että ikävöisin oitis takaisin hevosen selkään. Ratsastamisen tunne ei katoa fyysisestä muististani. Mietin, olisiko ollut parempi, etten olisi koskaan aloittanutkaan ratsastusta jotta ei tarvitsisi kaivata sitä. Mutta eihän se niin ole. Onnellista että olen saanut kokea ratsastamisen riemun, elämä siis antoi lahjan vaikka en silloin uskaltanutkaan pitää sitä.

Tämä muisto vuosien takaa tuli mieleeni, kun äsken hyvästelin Marikin pitkälle matkalle New Yorkin kautta takaisin Australiaan. Asiat liittyvät toisiinsa niin, että jos on onni rakastaa, joutuu myös kokemaan luopumista ja ikävää. Ei ole toista ilman toista. Mutta, voin palata ratsaille jos haluan, ja yhtä varmasti Marikki palaa ja tuo oman valonsa tullessaan. Silti, juuri jäähyväisten jälkeen, silmissäni on vielä sumua...